Kannattaako olla oma itsensä?

sl_10_bw-900x600

Olen elämäni varrella kuullut sanottavan usein ja eri lähteistä, että kannattaa olla oma itsensä. Tämä aforismi kuulostaa ylevältä, mutta onko se totta – siis mihin se perustuu? Sitä kukaan ei koskaan sanonut, enkä minä kysynyt. Maailmassa, jossa niin moni meistä sortuu hieman ehostamaan omaa olemustaan tarpeen vaatiessa, kuinka moni siihen lopulta edes oikeasti uskoo? Kuinka synkkää se olisikaan kenenkään maineelle, jos julkisesti myöntäisi vetävänsä roolia, ja pitäisi sitä suotavana muillekin. Yksi harvinaisen hikinen yö maatessani pimeässä tuulettimen alla kysyin kuitenkin itseltäni, että mikäli oma itsensä kannattaa olla, mitä konkreettisia syitä sille on.

Ennen kuin astut tekstiin sisään, jätäthän egosi ovelle.

Tämä teksti käsittelee esittämistä, mutta esittämisen ja ei-esittämisen välissä on vielä yksi taso, josta on syytä mainita. Ihmispsyyke on monitasoinen vyyhti, jossa toimii useita itsenäisiä ja monesti ristiriitaisiakin järjestelmiä. Nämä järjestelmät ovat kehittyneet evoluution saatossa eri aikakausina, ja niiden tarkoitus ei ole ollut koskaan tehdä ihmistä onnelliseksi tai mitenkään eheäksi tai johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi vaan varmistaa tämän selviytyminen ympäristössä, jossa mahdollisuutta älylliseen ajatteluun ei yleensä ole ollut.

Buddhalaiset kutsuvat ihmisen eläimellistä osaa, sitä joka suuttuu, tulee mustasukkaiseksi ja vaatii kunnioitusta, egoksi. Egolla on tapana seurata ympäröivän kulttuurin arvoja ja omaksua niitä. Yksi koomisimmista esimerkeistä liittyen tähän on tapaus, jossa kaveriporukka meni ostoskeskukseen ja seurasi yhtä omaan ryhmäänsä kuuluvaa nuorta miestä näkyvästi, kuin tämä olisi jonkin sortin supertähti. Jonkin ajan kuluttua kuitenkin täysin ulkopuolisia ihmisiä, pitkälti nuoria kirkuvia naisia, liittyi mukaan tähän joukkoon, kunnes ostoskeskuksen vartija tuli takaamaan tämän “staran turvallisuuden”. Olisiko tämä mies todellakin ollut näille naisille jotain sellaista, joka olisi edistänyt heidän onneaan? Mitä muita tällaisia asioita elämässämme on? Egoa ei pidetä yleensä ottaen omana itsenä vaan tietynlaisena illuusiona, joka saa ihmisen suvun jatkumaan alkukantaisessa heimoyhteisössä, mutta modernissa maailmassa estää tätä tajuamasta omaa henkistä potentiaaliaan.

Ihmisen minuuden löytämisessä on siis monta tasoa. Kaikki alkaa siitä, että erilaiset välittömät roolit jätetään pois. Sen jälkeen tätä rehellisyyttä ja itsereflektiota lähdetään rohkeasti kehittämään niin, että se oma persoona alkaa muotoutumaan sieltä kaiken ulkoisen kohinan seasta. Oikeastaan  persoonasta puhuminen on harhaanjohtavaa, koska me emme ole mitään pysyvää; me olemme jatkuvasti eläviä ja muuttuvia kokonaisuuksia, kuin palava liekki, ja saavutamme oman muotomme nimenomaan luopumalla siitä.

No kannattaako?

Me ihmiset ajaudumme yllättävän yhdenmukaisiin sosiaalisiin piireihin automaattisesti. Teemme lukemattomia tiedostamattomia valintoja päivästä toiseen, ja niiden kautta lisäämme elämässämme niiden asioiden osuutta, jotka saavat meidät tuntemaan itsemme hyväksi samalla, kun ikävämmät asiat suodattuvat pois. Tämä toimii ihmisten välillä kumpaankin suuntaan: sinä olet siis muille ihmisille saman prosessin alainen. Kun ihminen millään tasolla antaa itsestään valheellista kuvaa, se samassa suhteessa häiritsee tämän mekanismin toimintaa. Ihminen siis tällöin vetää elämäänsä vääriä yksilöitä, yksilöitä jotka ehkä täyttävät jotain egoistista tarvetta, mutta jotka ovat loppujaan vain taakka; ja samalla tämä naamioi itsensä niiltä yksilöiltä, joihin todellinen yhteys voisi syntyä.

Lying is, almost by definition, a refusal to cooperate with others. It condenses a lack of trust and trustworthiness into a single act. It is both a failure of understanding and an unwillingness to be understood. To lie is to recoil from relationship. – Sam Harris

Ihminen on sosiaalinen eläin, eli ihmisen selviytymisen on varmistanut riippuvuussuhde yhteisön muiden yksilöiden välillä. Siksi meillä kaikilla on syömisen ja nukkumisen lisäksi vastaava elintärkeä tarve läheisyyteen, ihan vain olemiseen muiden kanssa. Mutta mikä läheisyydessä on se komponentti, joka tuntuu niin ravitsevalta? Moni meistä on joskus ollut juhlissa keskellä ainakin osaltaan tuttua ihmisjoukkoa ja kokenut olevansa täysin yksin – eikä varmastikaan ole ollut se ainoa. Meillä on tarve nähdä ja tulla nähdyksi pintaa syvemmältä. Siinä samassa suhteessa, missä ihminen antaa itsestään valheellista kuvaa, tämä heikentää sitä näköyhteyttä eli sitä elintärkeää henkistä valtimoa, joka pitää psyykeemme hengissä.

Ylipäänsä odotus siitä, että meidän täytyy joko liittää tai poistaa persoonastamme osia sulautuaksemme joukkoon tai tehdäksemme vaikutuksen, perustuu ajatukselle, että me emme kelpaa. Että meissä on jotain vikaa. On vaikea olla onnellinen, mikäli omat teot ja ajatukset ovat näin räikeässä ristiriidassa. Ja sen syvemmin psykologisiin mekanismeihin menemättä mitä rankempia me olemme itseämme kohtaan, sitä jyrkempiä me olemme muita kohtaan. Siis mitä enemmän me tukahdutamme omaa minuuttamme, sitä enemmän me odotamme, että myös muiden tulee tehdä sitä. Meillä on kaikilla mahdollisuus valita, kumman puolesta haluamme toimia omassa elämässämme.

…an attempt to gain a value by deceiving the mind of others is an act of raising your victims to a position higher than reality, where you become a pawn of their blindness, a slave of their non-thinking and their evasions, while their intelligence, their rationality, their perceptiveness become the enemies you have to dread and flee…honesty is not a social duty, not a sacrifice for the sake of others, but the most profoundly selfish virtue man can practice: his refusal to sacrifice the reality of his own existence to the deluded consciousness of others. – Ayn Rand

Kyyninen ihminen saattaa vielä tämän jälkeen kysyä, että no mitä sitten? Jos voin saada haluamani hieman hiomalla totuudesta turhia kulmia pois, miksen tekisi niin? Minä pelaan voittaakseni, en tuollaisten sentimentaalisten henkisten arvojen takia. No mikäli se aivan aidosti tekee onnelliseksi, niin mikäs siinä. Mutta kuten mainittu, ei ole lainkaan selvää, milloin me haluamme jotain oikeasti, ja milloin me koemme, että meidän pitää haluta jotain omien todellisten arvojemme kustannuksellakin. Ja jos ja kun tämä kyynikko lopulta saa sen, minkä vuoksi oli valmis myymään minuutensa, ei se välttämättä tunnu niin hyvältä, kuin olisi voinut odottaa. Se ei välttämättä tunnu miltään. Sisällä voi kyteä ajatus siitä, etten minä saanut mitään, vaan roolini sai; tämä on kaikki pelkkää näytelmää.

Advertisements

2 thoughts on “Kannattaako olla oma itsensä?

  1. Ei ole mitään “todellista minää” tai “todellisia arvoja”, olemme nimenomaan naamioita. Olemme geenien ja ympäristön vuorovaikutuksen tulos, sosiaaliset ryhmäpaineet ovat osa meitä, muodostavat osaltaan meidät. Se että edes haluamme korostaa yksilöllisyyttämme ja ottaa sen arvojen perustaksi on osa länsimaista kulttuuria. Jos tämä “ulkoinen kohina” poistetaan, jää jäljelle jotain, mutta se ei ole “minä” vaan tempperamentti, eli biologiset reagointitaipumukset. Mutta näihin taipumuksiin ei tarvitse alistua, vielä aikuisenakin niitä voi vähintään venyttää. Kutsun tätä itsensä kehittämiseksi silloin kun se tapahtuu tietoisesti.

    Voimme valita käyttämiämme naamareita ja muokata niitä päämääriemme mukaisesti. Epäaito voi toki olla, mikä tarkoittaa ettei ole riittäviä tietoja ja taitoja tai että sanaton kommunikaatio paljastaa, ettei tunne oloaan mukavaksi. Joihinkin rooleihin oppiminen voi olla liian vaikeaa, mutta useimpiin oppii ainakin vuosien tietoisen harjoittelun myötä. Hyvin sisäistetty rooli on niin lähellä “todellista minää” kuin voi olla.

    Vaikka itse et välttämättä tarkoittanut tätä, tulkitsen, että usein “ole oma itsesi”-puhe implikoi jonkinlaista kohtalolle alistumista. Biologia asettaa joitakin rajoja, introvertti ei ehkä pääse eroon siitä että sosiaalinen vuorovaikutus kuluttaa akkuja eikä lataa niitä. Mutta introvertti voi oppia sosiaalisesti taitavaksi ja mahdollisesti jopa pitämään sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Tätä kautta saatu onnellisuus on epäluonnollista, mutta silti yhtä hyvää kuin muukin onnellisuus (tiedän kyllä, että “luonnollinen” määritellään yleensä triviaalisti tarkoittaen sillä lähinnä “hyvää”, mutta viittaan nyt “luonnollisella” ei-sosiaalisesta-ympäristöstä-tulleeseen eli biologiseen).

    Ja jos puhutaan niistä päämääristä, yksilön haluista, niin ne ovat yksilön ja ympäristön vuorovaikutusta. Länsimaalaisessa kulttuurissa biologia vaikuttaa joidenkin tutkimusten mukaan todennäköisyyteen (taipumukseen?) olla liberaali tai konservatiivi. En keksi miksi toinen komponentti olisi toista arvokkaampi.

    Jos taas puhutaan ryhmäpaineesta, niin siinä päätöksenteosta tehdään ryhmän vuorovaikutusprosessi, jossa syy “johtajan” palvontaan on hyvin läpinäkyvä. Olen samaa mieltä (eli arvojeni mukaan) että rationaalinen harkinta (eli analyyttinen ja eksplisiittinen kognitiivinen prosessointi) toiminnan laukaisijana on useimmiten arvostettavampaa kuin refleksinomaisesti toimiminen. Kuitenkin elämänhistoria (eli muut ihmiset) vaikuttavat olennaisesti tätäkin kautta tehtyihin valintoihin, se vain ei ole yhtä ilmeistä kuin .

    Saattaa toki olla, että tarkoitat “omalla itsellä” jotain muuta kuin minä, mutta minussa se herättää kuvan vastenmielisestä fatalismista ja laiskuudesta. Jotain niin kuvottavaa että se antaa minulle voimia kirjoittaa kymmeniä rivejä sekavaa tekstiä asiasta ja sen vierestä.

    • Kiitos kommentista, T!

      Aloitan ihan ensin korjaamalla yhden väärinkäsityksen. Totesin tekstissä näin: “Oikeastaan persoonasta puhuminen on harhaanjohtavaa, koska me emme ole mitään pysyvää; me olemme jatkuvasti eläviä ja muuttuvia kokonaisuuksia, kuin palava liekki, ja saavutamme oman muotomme nimenomaan luopumalla siitä.” Eli puhuessani todellisesta minästä en puhu mistään konkreettisesta staattisesta olennosta.

      Ja mä olen samaa mieltä siitä, että vaikka olisikin deterministi, niin ei se tarkoita sitä, että voisi vain nostaa jalat pöydälle, ja odottaa, että universumin alkeishiukkaset järjestyvät vääjäämättömällä tavallaan eduksesi. Eivät Newtonin yhtälöt kirjoittaneet itse itseään. Toisaalta Newton, Jobbs tai muut luovat ihmiset harvemmin tekevät mitään, mistä eivät pidä. Itse asiassa merkittävin psykologinen yhtäläisyys luovien ihmisten välillä on se, että he eivät tee elämässään työtä; he vain toteuttavat itseään.

      Mutta on totta, että kyseinen aihe fatalismista tai determinismistä on hieman hankala. Siitä kertoo omaa kieltään mun joitain kuukausia vanha muistiinpano: “Pitäisi kehittää jokin älyllinen raja sen välille, että kehittää sitä, mitä on, kuin että on jotain muuta, kuin on.”

      Mutta voisin kuvitella, että sinäkin allekirjoitat väitteen, että persoonassamme on osia, jotka ovat meissä syvemmällä, meille ominaisempia, ja joidenka toteuttaminen on rakentavampaa meidän onnelle kuin toisten pinnallisempien tarpeiden? Ja että itsensä tunteminen sen sijaan, että vain kyseenalaistamatta toteuttaisi oman ympäristönsä vaateita, on asia, jolla on arvoa?

      Miten esimerkiksi vastaisit siihen, että eri ihmiskulttuureissa on paljon yksilöitä, jotka kokevat olonsa tukahdetutetuiksi? Jos argumentoit sen puolesta, että me olemme täysin tyhjiä tauluja, sosiaalisia konstruktioita, eikö homot voisi vain painostaa takaisin osaksi meidän tervettä heteroseksuaalista yhteiskuntaa?

      Siis totean vielä loppuun, että ymmärrän täysin sun tarpeen puhua itsekehityksen puolesta. Mutta mielestäni pitää myös osata tunnistaa itsestään ne perimmäiset oikeasti tärkeät arvot. Eiköhän nämä ole mahdollista yhdistää jollain tavalla?

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s